Julkisen taiteen historia


Symbolismi ja kansallisromantiikkaa olivat vallalla 1800-luvun Suomessa, ja julkinen taide heijasteli tätä suuntausta. Myös maailmalla julkinen taide oli pitkälti monumentteja ja arkkitehtuuria. Käänne tapahtui kansainvälisesti 1930-luvulla, kun valtiolliset ohjelmat valjastivat julkisen taiteen propagandatarkoitukseen. Tästä ovat vahvana esimerkkinä Yhdysvalloissa sekä Neuvostoliitossa julisteiden ja seinämaalausten käyttö vallitsevan hallinnon agendan läpiajamiseen.

Yhdysvalloissa presidentti Roosevelt oli esitellyt uuden New Deal-ohjelmansa, joka toi lisää rahoitusta taiteilijoille sekä julkiselle taiteelle. Julkinen taide keskittyi kuitenkin kansallisylpeyden nostattamiseen ja unohti täysin kritisoinnin ja ajatusten herättämisen. Neuvostoliitossa taas julkinen taide oli valjastettu kommunismin ylistämiseen ja samalla tavoin neuvostoliittolaisen ihmisen paremmuuteen.

New Deal kehitteli Art-in-Architecture-ohjelman, joka loi prosenttiperiaatteen, joka levisi Yhdysvallista myös muihin maihin ja jota käytetään myös Suomessa tänäkin päivänä. Prosenttiperiaatteessa tietty osuus esimerkiksi uuden rakennuksen rakentamisbudjetista käytetään sen taiteelliseen suunnitteluun ja taiteen hankintaan sinne.

Suomessa sotien jälkeen julkista taidetta hallitsivat julkiset maalaukset eli valtavat suuret seinämaalaukset, joilla nostatettiin suomalaisten uskoa itseensä ja isänmaahansa ja luotiin kuvaa siitä, millainen uusi suomalainen yhteiskunta olisi: työteliäs, harmoninen ja yhtenäinen.

Kun suomalainen hyvinvointivalio kasvoi ja kehittyi, kehittyi myös kunnallinen taidepolitiikka. 1950-luvulla perustettiin kunnallisia taidetoimikuntia, joiden pääasiallinen tehtävä oli tilata taidetta kunnallisiin rakennuksiin. Perustettiin myös Valtion taidetoimikunta, jonka päämääränä oli kaunistaa valtion julkisia rakennuksia.

Toisen kautta julkisen taiteen, joka oli lähinnä julkisia maalauksia, toivottiin myös sivistävän kansaa ja ohjaavan heitä korkeampien taiteiden piiriin, näin parantaen heidän elämänlaatuaan. Taidetta haluttiin demokratisoida, ei sen tuottamista vaan sen saavutettavuutta, joten asenne oli hieman holhoava. Tekemällä taide ja taidemuseot julkisiksi tuotiin myös korkeakulttuuri kansan pariin.

1960- ja 70-luku toivat suuria yhteiskunnallisia muutoksia ympäri maailmaa, jotka heijastuivat pian niin musiikkiin kuin kuvataiteisiinkin. Tämä toi muutoksen myös julkiseen taiteeseen, jonka tehtävä ja sen kautta myös sisältö koki muutoksia. Julkisesta taiteesta tuli kantaaottavaa.

1980-luvun alussa ympäristötietoisuus, lisääntyi räjähdysmäisesti länsimaissa ja se heijastui myös julkisessa taiteessa. Vehnäpelto nousi keskelle Manhattania, ja Kassellin kaupunkiin Saksaan istutettiin 7000 tammea yhdessä basalttilohkareiden kanssa. Tällaiset projektit toteutettiin kuitenkin hyvin pitkälle guerilla-tyylillä.

1990-luku näki julkisen taiteen muuntumisen kuratoiduksi ja tilatuksi, ilman että sen kantaaottavuudesta pyrittiin tinkimään. Nykypäivänä yleisö haluaa julkista taidetta, ja sitä myös tilataan paikkoihin, joissa sitä ei ole ennen nähty, kuten esimerkiksi vankiloihin. Sitä on alettu myös tallentamaan tietokantoihin sekä kansallisesti että kaupunkikohtaisesti.